Mikä avuksi?

Mitä tehdä kun ei löydä itsestään juuri ollenkaan sellaista joka miellyttäisi omaa silmääsi, mistä itse pitäisi? Ympärilläsi olevat hehkuttavat iloista, pirteää luonnettasi ja ystävällisyyttäsi. Mutta silti et ole tyytyväinen itseesi. Esimerkiksi ulkonäköösi. Olet lopen kyllästynyt vatsasi ja pohkeidesi ympärillä oleviin ylimääräiseen rasvaan, käsivarsissa ei ole juuri nimeksikään lihaksia, eikä jalkaasi mahdu enää ne samat vanhat pitkävartiset saapikkaat jotka ennen niin kauniisti sujahtivat solakkoihin jalkoihisi? Vai oletko aina ollut pyöreä, mutta nyt vasta viime aikoina olet alkanut ymmärtää sen merkityksen kun katsot vaatekaappiisi ja vaatteidesi koko suurenee pikkuhiljaa. Onko se tapahtunut salaa? Oletko tiedostanut sen, vai onko se tapahtunut tiedostamattasi? Veikkaisin viimeistä. Olet ehkä jollain tasolla ymmärtänyt sen, mutta sitten ajatellut, että kyllä minä ensi keväänä saan ne pois kunhan vain lumet sulavat. Annat itsellesi pikkulahjoja hyvin suoritetusta työstä tai juhlissa annat itsesi syödä kaikkea mahdollista mitä pöytään on ahdettu. Kaikki tämä tuntuu sinusta sillä hetkellä mahtavalta, mutta hupskeikkaa puntarin lukema sen kun vain nousee kunnes lopulta se on järkyttävissä lukemissa. Jopa lääkärisi on sen ehkä huomannut, tai miehesi tai paras ystäväsi, jotka laittaneet sen ennemminkin merkille, mutteivät ole viitsineet siitä ennen mainita.

Itse koin niin sanotun herätteen, kun näin yläasteaikaisen ystäväni pitkästä aikaa moneen kuukauteen sen jälkeen kun päätimme peruskoulun. Tiemme erkanivat heti sen jälkeen, hän meni lukioon ja minä menin opiskelemaan itseäni suurtalouskokiksi. Vaikka samassa kaupungissa asuimme ja opiskelimme, olivat koulumme eripuolella kaupunkia ja koska ne olivat aivan toisen tyyppiset, emme ehtineet nähdä kuin vasta tuolloin eräänä syksyisenä päivänä. Aivan järkytyin hänen suuresta muodonmuutoksestaan ja se pisti miettimään, miettimään millaiseksi itse olin itseni päästänyt. Olimme molemmat olleet yläasteella ylipainoisia, reilustikin. Tuolloin emme vain olleet sitä niin laittaneet merkille, tiedostaneet ehkä, muttemme me niin paljon, että olisimme alkaneet tehdä asialle jotain. Päätin ystäväni hyvällä esimerkillä ja kannustamana, itsekin ryhtyä laihduttamaan. En ollut ennen edes yrittänyt laihduttaa, mutta nähtyäni ystävässäni tapahtuneet muutokset päätin, että nyt oli minun aikani.

Otin ensin selvää kyseisestä dieetistä netistä ja lopuksi ostin kirjan, kun olin päättänyt, että tätä minä halusin. Joudin aluksi turvautumaan ystäväni neuvoihin kun en itse tiennyt mitä sain syödä ja mitä en. Se oli aika kaaottista aikaa. Annoin äidillenikin luettavaksi ostamani kirjan, vaikka myönnettävä on, ettei siitä juuri selvää apua ollut mitä tuli päivän ruokailu hetkiin. Hyvät perustiedot siinä oli atkinsin dieetistä. Mutta ruokaohjeet olivat tehty kolmanteen vaiheeseen päässeille. Atkinsin dieetti kun jaotellaan neljään vaiheeseen; 1. Aloitus vaihe, 2. Jatkuva pudotus, 3. Esiylläpito, 4. Ylläpito.

Minulla dieetti toimi vaikka sivuvaikutuksiakin oli. Päätä särki mikä oli varsin odotettavissa, mutta siitä selvittyäni, olin varsin tyytyväinen itseeni. Koosta 46:sta 42:teen. Oli ihanaa käydä vaatekaupassa kun vaatteita löytyi ja ne jopa näyttivät omasta mielestäkin hienoilta päällä. Äitini onneksi osaa käyttää ompelukonetta, jota hän joutuikin sitten käyttämään kun kavensi vaatteitani… Yhdessä välissä, minulla ei ollut ainoitakaan täysin istuvia farkkuja, kaikki olivat jollain tapaa liian isoja. Sukulaisenikin hyötyivät laihduttamisestani. Äitini sisko sai minulta esimerkiksi erittäin vähän käytetyn paitapuseron, jota tätini on käyttänytkin hyvin usein.

Olen erittäin tyytyväinen, että ryhdyin atkinsin dieetille. Monet kysyivät, ettenkö syö ollenkaan ruisleipää tai karkkia tai jäätelöä, ja he hämmästyivät kun kerroin ettei. Tekeekö edes mieli? jotkut kysyivät, siihen vastasin yleensä, että kun ruisleipää paahdettiin leivänpaahtimessa, minun piti lähteä omaan huoneeseeni ja sulkea ovi perässäni, etten olisi haistellut sitä ihanaa tuoksua ja siten tullut kiusausta syödä itsekin. Mitä karkkiin, jäätelöön ja muuhun hyväskään tulee, itseni tuntien oli parempi laittaa kaikki kerrasta poikki, eli en ottanut mitään. Kiusaus olisi kuitenkin ollut liian suuri ja olisin ehkä sortunut ja pilannut hyvin alkaneen dieettini.

Myönnän, että ehkä etenin liian nopeasti. Tarkoitan, että laihduin liian paljon lyhyessä ajassa, mutta toisaalta, en näe, että siitä olisi ollut haittakaan. Ollessani au pairina ulkomailla minulle tuli takaisin viisi kuusi kiloa. Ruoka kun oli siellä niin erilaista, vaikkei senkään syyksi kaikkea voi laittaa. Nyt nuo kilot täytyisi saada pois ja ehkä hieman lisääkin. Atkins kun pitäisi ottaa elämän muodoksi, jotta painon ylläpitäminen onnistuisi. Ensin kaks täysin hiilihydraatitonta viikkoa, sitten pikkuhiljaa aina lisäämällä löytää itselleen sopivan määrään. Ja tällä taas tarkoitan sitä, että vaikka syö, paino ei lähde nousemaan, muttei se enää laskekaan. Tämä tietysti ei täysin ole mahdollista. Pieniä heittoja on vuorokaudenmittaan, totta kai, mutta pääsääntöisesti paino pysyy siinä mihin on tavoite painonsa asettanutkin.

Tästä se siis alkaa ja tällä kertaa olisi tietenkin tavoitteena, etteivät kilot tulisi enää takaisin. Ajattelin, että ehkä jonkinlaisen päiväkirjanpitäminen voisi auttaa ja koska minulla kerran on blogini, niin miksen sitten yhtä hyvin voisi sitä kirjoita täällä.

Lähtö kohta:

Paino tällä hetkellä: 85.1 kg, kello 1.47

(vuorokauden aika vaikuttaa painon määrään huomattavasti)

Pituus: noin 173cm

(en tiedä tarkasti, koska viime mittaamisesta on aikaa)

Tavoiteltu paino: liikkuu jossain 75kg ja 80kg välillä

Kaupat ovat pullollaan kevään ja kesän mallistoja. Koot ovat luonnottoman pieniä suomalaisesta perusmuotista muovatulle naiselle. Muotia ovat värikkäät omaperäiset vaatteet ja asusteet. Värit ovat palanneet keskuuteemme monessakin mielessä. Kun luonto puhkeaa kukkaan talvilomiltaan, alkaa vaateteollisuus myös uudet värikkäät kampanjansa. Pistää miettimään millaisiksi muotisuunnittelijat meitä oikein luulevat? Muotinukke malleiksi, jotka ovat kaikki hyvin muotoiltuja, tulitikkurasian kokoisilla vyötäröillä varustettuja, luonnottoman pitkäraajaisia ja -selkäisiä muovi teelmiä jotka eivät millään muotoa vastaa sitä mitä me todellisuudessa olemme. Jos vaate näyteikkunassa on näyttänyt mallinuken päällä täydelliseltä, ei ole kovin suuriakaan mahdollisuuksia, että kyseinen asu sopisi enää itselle yhtä hyvin. Itse kuulun juuri tähän ongelmalliseen ryhmään, jotka tuskastuvat jo pelkästä vaatekaupan nimen kuullessaan!

Tehdäänpä mielikuvaharjoitus osa 1.

Sinulla on vapaa päivä töistä tai koulusta, olet päättänyt mennä kaupungille ostoksille tai jopa suunnistat jonnekin kauemmas, siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotain kun ei oman paikkakunnan kaupoista ole sitä silmiin osunut. Kaikki ystäväsi ovat töittä, joten päätät mennä yksin. Viettää oikein yhden hengen tyttöjen hemmottelu päivän.

Suunnistat ensimmäiseen isoon kauppakeskukseen ja siellä vaatekauppaan. Ensin suurta tarmoa puhkuen kiertelet vaatetankojen ja hyllyjen väleissä, kasaat kärryihin melkoisen kasan itsestäsi hienoilta näyttäviä vaatteita ja sitten suunnistat sovituskopeille. Ja koska karmanlakihan jo sanelee, että olet saanut vapaapäiväsi juuri sille päivälle kuin suurin osa muistakin naisista, on sovituskopeille jonoa. Tunnet olosi jo siinä vaiheessa nuutuneeksi, vaikket ole edes shoppailusi alkumetreilläkään, kahvihammastasi kolottaa, sinulle iskee armoton vessahätä tai sinulle nousee migreenin esiaste, vaikkei sinulle kyseistä ole ennen ilmennyt. Jono matelee. Kuulet tuskastuneita äitejä hyssyttelemässä parkuvia lapsiaan, sovituskopeissa teinien kikatuksia, vanhoja tätejä päivittelemässä sen hetkisiä kuumimpia juoruja, ostoskeskuksen keskusradiosta iloiselta kuulostava täti tai setä ilmoittaa jonkun kaupan huikeista tarjouksista.

Vihdoin jono liikkuu. Olet nyt seuraavana jonossa ja reunimmaisen sovituskopin vapauduttua loistat nopeudellasi ja syöksyt kuin pesäpallonpelaaja pesälleen verhon taakse. Tietysti, koska sovituskoppien käytävä on liian ahdas, jouduit ottamaan sovitukseesi ottamasi vaatteet mukaasi ja nyt kun vihdoin olet omassa rauhassasi kenenkään näkemättä, hengähdät syvään ja keräät voimia. Sovittelet vaatevuoresi kahteen vaivaiseen metallikoukkuun, jotka sinulle on siunattu pienessä ulkohuussisi kokoisessa sovituskopissa ja alat miettiä missä järjestyksessä alat sovittaa. Karsit jo pelkästä turhautuneisuudesta osan vaatteista pois, koska niissä löytyi odottamattomia vikoja.

Kun vihdoin olet muovannut päässäsi jonkinlaisen toimintasuunnitelman, riisut ylimääräiset vaatteet yltäsi ja otat ensimmäisen henkarilla kauniisti roikkuvan vaatteen. Menet kaikki vaatteet läpi, olet jo hikinen ja kuumissasi, koska koppi on pieni, ilma ei vaihdu juuri nimeksikään, etkä liioin ole löytänyt sovitukseesi tuomistasi vaatteita mitään minkä olisit kelpuuttanut ihmisten ilmoille. Löysit vartalostasi uusia tyytymättömyyden aiheita joten mikään ei tunnu sopivan ollenkaan. Housut eivät mene kiinni vyötäröltä, toiset korostavat leveää takamustasi liikaa, joissakin paidoissa taas oli liian avarat kaula-aukot ja jotkut taas ahdistivat olkapäittesi kohdista.

Mielessäsi kenties noidut hukkaan mennyttä kolmea varttia, jotka kaupassa vietit, pukeutuessasi omiin vaatteisiisi. Väsymykseltäsi et enää jaksa asetella vaatteita kauniisti henkariin, joten ne ovat mikä nurinpäin, mikä roikkuu puolihuolimattoman näköisesti vain toisesta hihastaan ja muutama tietenkään ei tahdo enää edes pysyä koko ripustimessa, joten sullot sen vaatemyttysi keskelle ja poistut kasvojesi punakkuutta peitellen yhä sovittamaan menevien ihmisten ohi.

Päästyäsi kenties raikkaaseen ilmaan sovituskoppisi tunkkaisuudesta, näet ehkä maailman hiukan eri silmin. Huomaat, ettei tämä osasto ole ollenkaan edes sinun tyylisi, ja ihmettelet miten edes saatoit kuvitella löytäväsi sieltä mitään mikä sinulle olisi sopinut. Hämmentyneenä vilkuilet vuoroin käsivarsillasi lepäävää vaatekasaa ja vuoroin vaaterekkien maailmaa. Sinulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mistä olet vaatteet ottanut. Näet kaupan kirkkaan väriseen liiviin pukeutuneen kikkarapäisen myyjättären ja suuntaat tätä kohden. Onnettomuudeksesi joku muu ehti sinua ennen ja joudut odottamaan. Naiset ovat tietenkin hyvän päivän tuttuja alkavat tiedustelemaan toisiltaan mummon kaiman kummipojista ikään kuin myyjättärellä olisi sellaiseen juoruiluun aikaa kun hänen osastonsa pursuaa nälkäisenä vaatekasoja tonkivia naisia.

Jokin sisälläsi saa sinut liikahtamaan, lähestyt pariskuntaa, varovasti mutiset kohteliaan ”Anteeksi?”, myyjä kääntyy sinuun päin ja loihtii kasvoilleen hyvin harjoitellun, ammattimaisen pepsodentti hymyn ja innostuneelta kuulostavalla äänellään kysyy miten hän voisi sinua kenties auttaa. Myyjän ensin yhdyttänyt asiakas huudahtaa muka sitten vasta huomaten miten paljon kello on ja kiiruhtaa hakemaan poikaansa päiväkodista jättäen sinut yksin myyjän kanssa.

Vaivautuneesti aloitat jotain siihen suuntaan, että sinulle tuli tärkeä puhelu, joka velvoittaa sinua lähtemään, eikä sinulla siksi ole millään aikaa etsiä käsivarsillasi yhä oleville vaatteille paikkoja. Myyjätär huokuu palveluhenkisyyttä ja huudahtaa, että tietenkin voit jättää vaatteet vain siihen, hän kyllä etsisi niille paikat. Näytät helpottuneelta, jota kenties oletkin, kiität ja liukenet paikalta ennen kuin nainen ehtii muuttaa mieltään. Ehkä näet ennen poistumistasi myyjän harmistuneen kasvot, hänen alkaessa selvittää hänelle lykkäämääsi vaatekasaa joka ei ole lähelläkään muistuta sitä millainen se oli ollut sinun mennessä sovittamaan.

Laskeudut liukuportaita harmistuneena, taaskaan et löytänyt mitään. Muut kyllä näyttävät löytävän sinunkin edestäsi. Edelläsi portailla seisoo ryhmä kouluikäisiä tyttöjä joilla on isot kassit ja he keskustelevat innokkaasti löydöksistään. Alhaalla aulassa näet sekalaisen ryhmän poikia ja tyttöjä. Ryhmää tarkkailee pari aikuista. Heidät nähdessään tytöt huutavat jo kaukaa vastustellen jyrkästi lähtöä. Opettajat ovat kuitenkin tiukkuja ja paimentavat oppilaansa ulos, jossa epäilemättä linja-autokuski jo odottelee. Olet kaatua portaiden loppuessa, saat tukea kaiteessa ja suoristat nopeasti ryhtisi. Vilkuilet ympärillesi ja onneksesi kukaan ei ollut laittanut kömmähdystäsi merkille.

Suuntaat ulos ostoskeskuksesta ja edelleen vastapäätä olevaan pieneen kahvilaan. Tilaat nopeasti kahvin ja hillomunkin sen kummempia listoja katsomatta, maksat kiltisti pyydetyn hinnan vaikka se korkea onkin ja alat etsiä istumapaikkaa. Valitset nurkkapöydän. Lasket kahvisi ja munkkilautasesi eteesi ja poltat heti kättelyssä kielesi, juodessasi. Hidastat tahtia ja isket hampaasi munkkiin. Siinä on runsas sokeri kuorrutus ja päästyäsi puoleen väliin hillo pursuaa kolostaan ja valuu suupielillesi levittäen jo niissä ennestään olevia sokeri hippuja. Huomaamatta mansikka hilloa valuu paidallesi. Kiroten pyyhit hilloa pois, mutta eihän se siitä kokonaan lähde, tahrahan siihen jäi. Saatuasi munkin tuhottua enemmittä sotkuitta, alat nauttia kauan kaipaamaasi kahvia.

Haet santsikupinkin ja nähdessäsi melkein mukisi pohjan satut vilkaisemaan ranteessasi killuvaa kelloa, koska ulkoa paistava auringon säteet olivat häiritsevästi osuneet kellosi lasiin, olet juoda väärään kurkkuun tajutessasi miten paljon se on. Heität loput kahvit kurkustasi alat, mukisi osuu juuri ja juuri pöydälle noustessasi, kompuroiden luovit tiesi ulos kahvilasta ja puolijuoksua avokkaillasi ryntäät linja-autopysäkille. Linja-auto on jo sulkenut ovensa ja vaihde vaihdettu kun olet vasta saapumassa pysäkille. Kuski kuitenkin sattui onneksesi vilkaisemaan sivupeiliin ja näkee sinun tulevan ja päästää sinut armollisesti sisälle vieno hymy huulillaan ja pilke silmissään. Soperrat kiitokset ja lysähdät matkasi maksettua lähimmälle vapaalle penkille. Viereisellä penkkirivillä, käytävän toisella puolen matkaava poika katselee paljaita sääriä kummallisesti, sinulle tulee vaivautunut olo ja heität takkisi suojaksesi.

Linja-autosi jättää sinut kyläkaupan pihaan, soitat miehellesi pääsisikö tämä hakemaan. Mies lupaa tulla, ja kymmenisen minuuttia odoteltuasi istut hänen vieressään perheautossanne ja kerrot kokemuksestasi. Mies kuuntelee, mutta ei selvästikään ymmärrä toimiasi. Hänhän kun selviää vaateostoksista sillä, että sinä ostat hänen vaatteensa lähimmästä marketista. Miehen ei tarvitse edes olla paikalla, koska osaat arvioida hänen kokonsa sentin tarkkuudella. Päästyänne kotiin lapset hyökkäävät kimppuusi. Nostat kätesi ilmaan ja vaadit heidän rauhoittumistaan. Selvität heidän ongelmansa järjestelmällisyydellä ja äidin taidoillasi yhdessä hujauksessa.

Uupuneena oikaiset olohuoneesi sohvalle, nukahdat kenties saman tien ja aamuhämärissä heräät siihen, että on niin kovin hiljaista. Kömmit uupuneena miehesi viereen, laitat puhelimesi herätyksen ja pakotat itsesi nukahtamaan. Kellon soidessa aamulla sinulla on tunne kuin ettet olisi silmiäsi koskaan ummistanutkaan, olet rättiväsynyt ja uupunut.

Töissä ystäväsi tiedustelevat miten vapaapäiväsi meni johon toteat sen menneen juuri niin kuin ennenkin, kehtaamatta kertoa, että olit ollut ostoksilla, muttet ollut löytänyt mitään. Töistä tultuasi haluaisit vain nukkua ja mietit uupuneena milloin sinulla onkaan seuraava vapaa päivä?!

Ajattelin nyt ensimmäisessä merkinnässäni pohdisk on itse Argentiinasta suomeen jo lapsena muuttanut ja on ollut jo kauan täysi suomenkansalainen. Hän on kokenut rasismia täällä ollessaan koko pienen ikänsä. Suomalaisille kun maahanmuutto on vielä niin nuori ilmiö, ettemme vielä täysin ymmärrä, että esimerkiksi tummaihoinenkin voi olla täysin suomen kansalainen, ollut jo syntymästään asti, puhuu suomea äidinkielenään ja pitää suomalaisista asioista.

______

Kansainvälistyminen luo paineita kasvavalle nuorelle. Tiedotusvälineissä ja kouluissa kehotetaan kanssakäyntiin ihmisten kanssa ja plussaa saa, jos se joku on ulkomaalainen. Työpaikkoihin haetaan kielitaitoisia, ulospäin suuntautuvia ja ajattelutavoiltaan monerdeja ihmisiä. Mutta miten käy niille, jotka eivät näytä ehtoja täytä? Jäävätkö he muiden jalkoihin vain siksi, että he ovat erilaisia?

Media muokkaa käsityksiämme maailmasta, ja täällä asuvista ihmisistä. Jos meille syntynyt ensivaikutelma toisesta ihmisestä on ollut hiukankin epämiellyttävä, emme juuri enää ensitapaamisen jälkeen jaksa katsoa millainen ihminen oikeasti on. Näin ollen oletamme liiankin usein ja varsinkin, jos muodostamamme kuva on negatiivinen, että kaikki, samaan rotuun, uskontokuntaan ja kulttuuriin kuuluvat jäsenet ovat samanlaisia.

Hyvän ensivaikutelman luominen on siis tärkeää, mutta ei siihen silti saa liiaksi mennä luottamaan. Ei ulkokuori välttämättä kerro siitä millaisia me olemme sisältä vaikka se monta kertaa antaakin hyvät suuntaviivat sille.

Kansainvälistyminen tuo esille rasismin. Rasismiahan itsestään on ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin, mutta nyt vasta olemme alkaneet ymmärtää mitä se oikeastaan tarkoittaa ja olemme alkaneet tehdä asialle jotain. Kuten aikakauslehti Yhteishyvän numerossa 7/2007 olleessa haastattelussa sosiaalipsykologian professori, Karmela Liebkind, toteaa: ”Rasismin takan on pelko ja viha. Nämä opitaan joko perheen sisällä, koulussa tai tiedotusvälineissä. Kyse voi olla tiedostamattomista, kulttuuriin sisältyvistä kielteisistä ennakkoluuloista joitakin ryhmiä ja niiden jäseniä kohtaan, tai vallitsevasta maailman kuvasta, jossa tiettyjen ryhmien jäsenet kuvataan alempiarvoisimpina tai vaarallisina.” Pääsääntöisesti Liebkindin mukaan rasismiin pätee värisuoran periaate: ”Mitä tummempi on, sitä useammin rasismin kohteeksi joudutaan.”

Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että tällaisen rotusyrjinnän karsimiseksi tulisi vaikuttaa enemmän lapsiin ja nuoriin. Siihen millaisen kuvan me vanhemmat annamme heille, millaisen kuvan heidän seuraamansa media heille luo ja millaista kasvatusta niin koulussa kuin kotonakin heille annetaan. Miten voimme olettaa, että lapsemme hyväksyisi naapuriimme muuttaneen afrikkalaisperheen, jos itsellämme on vahvat ennakkoluulot?

Suomessa oli 2005 lopulla tehdyn mittauksen mukaan vähemmistöryhmiä.

• suomenruotsalaisia 294 664
• saamelaisia noin 5 800
• romaniväestöä noin 6 000-7 000

Joten, voimme tästä siis kaiketi päätellä, että meidän jokaisen täytyy ainakin jossain määrin olla tekemisissä vähemmistöryhmien kanssa? Jollakin voi olla työpaikallaan joku suomenruotsalainen, tai naapurissa asua romani perhe.

En väitä etteikö itsellänikin olisi jonkinlaisia ennakkoluuloja tietyistä vähemmistöryhmistä tai kulttuureista, mutta luulisin silti olevani huomattavasti sopeutumiskykyisempi uusiin tilanteisiin ja olevani valmis kanssakäyntiin uusien ihmisten kanssa kuin useimmat.

Itse en ole täydellinen, joten miksi minun pitäisi olettaa, että muut olisivat? Ei meidän kaikkien tarvitse olla samasta muotista painettuja tai osata samoja asioita kuin toiset. Olemme kaikki erilaisia. Olkaamme siis ylpeitä siitä.

Siihen päättyivät mietiskelyni tällä kertaa, seuraavalla kerralla nähdään mitä sitten mietin.